Novelli on synkkä, älä lue tätä masentuneena
Tuokio Elämän odotushuoneessa
Valo paistoi kliinisen valkoisille seinille, jotka hohtivat takaisin hieman himmeän kellertävää valoa, kuin yrittäen kertoa niiden vuosikymmeniä kestäneestä historiasta. Hetken kierreltyään seinillä valo löysi barokki-tyylisen pöydän ja kaksi sohvaa, joista toisella istui mies.
Hän vaikutti hermostuneelta tai pikemminkin kyllästyneeltä, vaihdellessaan sanomalehden lukua aikakauslehteen ja puhallellessaan ilmaa keuhkoistaan tuskailevasti. Tämä ei näyttänyt koskettavan muuta ympäristöä millään lailla. Kello tikitti hitaasti hermoja raastavan pitkiä minuutteja, suomatta lohtua miehen ahdistuneelle oman elämän näytelmälle, jossa hänelle päivittäin näytti lankeavan häviäjän osa.
Kellon yhä tikittäessä hermostuttavan äänekkäästi ja valon yhä paistaessa seinille, huoneen aneemiseen tunnelmaan tuli muutos, Tuo muutos oli vanha rouva, joka kasteltuaan jo kuukahtamaisillaan olevat Välimeren purkkikasvit, alkoi lajitella miehen sekoittamia lehtiä. Kun rouva alkoi vaaleansinistä ja hieman virttynyttä esiliinaansa oikoen lähteä, kuin uhaten jättää miehen tuohon riistävien tunteiden, epämieluisan ajan ja epämukavan sohvan vankilaan. Äkkiä mies kysyi rouvalta jotakin. Rouva alkoi hitaasti kääntyä, tosin irroittamatta kättään ovenkahvasta. Rouva mietti muutaman kiduuttavalta ikuisuudelta tuntuvan sekuntin vastaustaan, jonka jälkeen hän vastasi, huokaisten samalla syvään.
Mies ei näyttänyt olevan tyytyväinen vastauksesta. Hänen lähes yhteenpuristuneet kulmakarvansa, suun ja silmien viivamaiset muodot sekä tuskin havaittava, joskin tavaksi muuttunut selän painuminen antoi viitteitä tomaateista, joita mies sai päällensä elämän näyttämöllä.
Rouva huokaisi jälleen ja kohautti olkapäitään, osoitukseksi avuttomuudesta ja säälistä miestä kohtaan, joka näytti olevan eksyksissä pyörremyrskyn silmässä, jonka tyyneys oli vain kohtalon ilkamoivaa pilaa.
Rouvan käännyttyä ja avattua oven mies kurkottautui sohvassaan, nähdäkseen edes pientä onnea kajastamassa hänen jo perin surkeaan olotilaan. Mutta ne muutamat sekuntit, jotka ehtivät kulua oven sulkeutumiseen, eivät ehtineet kertoa miehelle mitään.
Ikäänkuin pettymystään uhoten mies mielin yhä katkerin katseli tuota ovea, kuin yrittäen kurkottaa yli materian, nähdä yli paikan ja ajan.
Tuollaista valaistumista ei miehelle suotu. Ovi vain tuijotti määräämättömän härkäpäisesti takaisin, ikäänkuin ehdottaen miestä palaamaan takaisin valitsemallaan tiellä.
Ja niin miehen ei auttanut kuin tuhahtaa voipuneesti ja palata. Palata takaisin hermostuttavan ajan, ristiriitaisten tunteiden ja epämukavan sohvan kolkkoon vankilaan.
Joo kirjotin ton joku pari vuotta sitte ruottin tunnilla lukiossa ku ei ollu mitää tekemistä, oon tekemässä isompaa kirjotus projektia ja haluaisin mielipiteitä, omia näkökantoja.
Pääsivu 
, mut ei IHAN taida sopii tälle foorummille;)
